MPY ja M12 Konfirmaatio

Mustan Pitsin viikko, tuo Rauman vuotuinen kohokohta, ja sen pääteeksi rellestyspäivä nimeltä Mustan Pitsin yö. Henkilökohtaisesti rakastan Mustan Pitsin Yötä, ja Pitsi viikkoa itsessään, sillä se on miltei ainut hetki jolloin Raumalaiset saadaan ulos koloistaan iästä riippumatta. Uskokaa tai älkää, myös minä pistin nenäni ulos ulko-ovesta.
Minun perjantai päiväni siis alkoi kirjastossa istuskellen, jonka jälkeen tapasin iidan kaupungissa, joka oli täyttynyt jo kojuissa asioivilla ihmisillä. Pian seuraamme liittyi Pullea Ja Liina, ja näimme niin paljon tuttuja ettemme päässeet päässeet liikkumaan paria metriä kauemmaksi ennenkuin seuraavat ihmiset jo hyökkäsivät. Tulihan siinä nähtyä ihania riparilaisiamme, ystäviä, hyvänpäivän tuttuja ja saippuakuplilla silmään puhaltamiani vihaisia tyyppejä. Ihan valehtelematta voin sanoa että rakastan tätä joka vuotista perinnettä.
Iltamme päättyi siihen kun miltei juoksimme kello 1.30 bussiin Pullean kanssa, ja jätimme Liinan, Nikken ja Iidan selviämään yksin koteihinsa. Tulihan siinä mahtavat 4 tunnin yö unet, sillä Pullealla menee helposti yli 2 tuntia aamulla itsensä laittamiseen.

Ne maikoisat 4 tunnin yöunet tulivat tarpeen, kun jo aamulla olimme aikataulusta jäljessä nimeltä mainitsemattoman hienohelman vuoksi. kuitenkin pääsimme juuri ja juuri ajoissa kirkolle, ja minä kilttinä isosena autoin pikkusiamme (kyllä, he ovat edelleen minua puolta pidempiä mutta hyst) pukemaan heidän albojaan päälle.
Onneksi kirkko oli lyhyt, vain tunnin mittainen, toisinkuin vuosi sitten omassa konfirmaatiossani. Oli kolehti, ehtoollinen, laulamista, puhe ja todistusten jako. Valehtelisin jos väittäisin, ettei siinä yksi pieni kyynnel päässyt, kun viimeiset ihanat tulivat kohdalleni halattavaksi. ja valehtelen kun sanon etten ollut ainoa, koska se oli noloa. No ehkei kukaan muista kuin riparilaisista huomannut.

 

Kirkon jälkeen suuntasimme ohjaajien ja isosten kanssa McDonaldsiin. Tuplamaku pirtelö. Nam. Herkuttelun jälkeen lähdimme mini bussilla kohti kolmeatoista riparilaistamme jotka olivat pyytäneet meitä laulamaan luokseen. Minä, 7 muuta ihmistä, laulukirja ja ilmastoimaton mini bussi. ei hyvä yhdistelmä yli 6 tuntia kestävälle automatkalle. ehkei siitä sen enempää.
Kun vihdoin pääsimme viimeisen riparilaisen luo, olimme kaikki rätti väsyneitä. Olin selvinnyt koko matkan ilman sen suurempia itkutkohtauksia, vaikka läheltä piti monen halauksen kohdalla. Olin aika ylpeä itsestäni. kuitenkin, viimeinen koti, viimeinen laulu, viimeinen ihana pikkuisemme. tottakai tämä yliherkkä nolo isonen päätti alkaa itkemään. Kiitti tästä Eepe. No mähän oon tottunut olemaan nolo julkisilla paikoilla.

Haluun näin lopuksi jälleen kiittää meijän ihania pikkusia, ja käskeä heitä pitämään yhteyttä. Laululeirille kannattaa ilmottautua, bileet täytyy järjestää ja teidän täytyy ehdottomasti joka kerta kun näätte mut tulla moikkaamaan tai edes vilkuttaa! ootte ihania Xx

"I’m pretty sure when we fall in love, we don’t realize it. We just like that person, and eventually we start defending them, and get jealous if they talk to another person. We always want to be with them because they make our crappy lives worth living for a few hours a day. They take our pain away; make us laugh, make us mad, make us sad, embarrassed. But no matter what they make us feel, we keep coming back for more. That’s just how love is"

-Alice-