En tiiä teistä, mutta henkilökohtaisesti olen ihminen joka ei halaile usein. Älkää käsittäkö väärin; mä todellakin rakastan halaamista, mutta haluan että se on tärkeää ja merkkipaalu jollekkin, eikä vain jokapäiväistä lääppimistä (seurustelusuhteessa asiahan olisi tottakai aivan päinvastainen XD). Olen tehnyt itselleni lupauksen, että halaan ihmisiä vain silloin kun on koulun päättäjäiset jouluisin ja kesäisin, silloinkun on henkilön syntymäpäivä tai silloinkun hän on surullinen (ja joskus harvoin kun tekee vaan mieli ja kehtaan). Tämän lupauksen vuoksi/ansiosta en halaile paljoa, mutta sen ansiosta myös henkilö jota satun halaamaan tulee todella iloiseksi silloin harvoin kun näin tapahtuu. Eilen oli koulumme joulujuhla, jossa näyttelin respanaista (sekoilin sanoissa hups, koko kirkko oli neitsyitä eiku..), sekä lauleskelin takarivissä ystävieni kanssa, jonka jälkeen koko koulu purkaantui ulos kirkon pihalle toivottelemaan toisilleen Hyvää Joulua.
Monethan siellä sitten syöksähtelivät minunkin luokse halailemaan ja hyväksyin useimmat halit mukisematta, toiset vähän pelokkaammin ja ne hulluimmat halaukset kiljuen. Paras hetki oli kuitenkin kun oli jo aika lähteä, ja ajattelin lupaustani. No ei siinä muu auttanut kuin halata Heidiä, joka siinä vieressä hengaili ja toivotin hyvää joulua. Vieressä seisovat kamuni olivat ihmeissään, sillä heidän tietojensa mukaan en halaile ikinä, ja taisivat ihmetellä kun siinä mumisin että, "mun pitää lähtee ni kyl mun teitäki pittää sit halat". No halaukset vaihdettiin, ja heti tuli kysymys onko mulla kuumetta tai olenko kännissä.. XD Onko mitään parempaa kuin se kun saat toisen ihmisen iloiseksi jostain niin pienestä asiasta kuin halaus ja hyvän joulun toivotuksesta? En tiedä olivatko he halauksesta yhtä innoissani kuin minä heidän reaktioistaan, sillä juuri sitä minä haen. Sitä että silloin harvoin kun halaan niin se on jotain speciaalia. Sitä että se saa väkisinkin ilahduttamaan ja sitä että joku harvoin odottaa sitä minulta. Joku viisas joskus sanoi että "Happiness is an unexpected hug", ja aika hyvin se minusta pitää paikkansa! :)
"The day we met, Frozen I held my breath Right from the
start I knew that I'd found a home for my heart"
Venetsialaisiin kuuluu alkoholi, randomien ihmisten kanssa nuoleskelu ja pikku pommien räjähtely. Vaan tietenkään ei minun. Ite menin kaupunkiin jo kahden aikaa päivästä, ostin tikkareita, puhaltelin saippuakuplia ja juostiin pakoon sadetta. Oltiin myös sitten elokuvissa katsomassa tuo kauan odotettu Varjojenkaupunkien ensimäinen osa, joka olikin sitten täysin pilattu. ihan yhtä paha kuin Percy Jackson elokuva, jollei pahempikin. Leffan aikana tuli kuitenkin naurettua rumaa miespäänäyttelijää ja tyttöä joka pakenee demonia jääkaappiin. Ilmeisesti naurettiin jopa liikaa ja elokuvan jälkeen tyhmä leffapappa tuli huutamaan että eräs pariskunta tuli valittamaan meistä. mitäs valitsivat pääosaan miehen kenen korvat ovat isommat kuin elefantin, ja silmät näyttävät kameleontin silmiltä. Siinä meni ilta, ja yön pimeydessä kävelin Kitin kanssa niille ja siitä kotiin nukkumaan. että juhlika te vaan aamuun asti, mä meen nukkuu jo yhdeltä.
Tänään koulussa mulla oli terveystarkastus, ja niinkuin mun kaverit ja vanhemmatkin lukijat voivat uskoa, jännitin ihan sairaasti. mun terkkari kokemukset on ollu kautta aikain aika masentavia. Mun kädet täris jo ennenkuin kello oli edes niin paljon että mun olis pitänyt mennä sinne fucking pommisuojaan missä meijän koulun terkkari majailee. Onneksi mun pelko oli tällä kertaa ihan turha. Selitin kiltisti kuinka en suostu ottamaan verikoetta, tai kuinka en halua saarnaa mun painoon liittyvistä asioista, ja ne kaks naista ketkä mua siellä kattelivat olivat oikein ymmärtäväisiä! pari kysymystä miksi, jonka jälkeen asia oli käsitelty. Puhuttiin mun panikointiani ja hermoilua, mun koulun käyntiä, mun kotioloja ja mun ruokailua liityvistä asioista. eniten kuitenkin käsiteltiin syömistä ja panikointia. Lisäksi terkkari sanoi ottavasa yhteyttä mun opoon jotta se tekis mulle jonkun testin (?) että jos mulla joku luki tai oppimisvaikeus. en kyl sitten siitä tiiä, ehkä oon vaan tyhmä.
What if the one you love is standing right in front of you
but you're too afraid to reach out for him?
-Alice-
ps. Haluun Helsinkiin tai Turkuun tulisko joku messiin? :))))))))
pps. onko jotain postaus ehdotuksia, koska multa loppuu ideat. Eikä kenelläkään tunnu olee aikaa kuvata mun kanssa.. XD
Mustan Pitsin viikko, tuo Rauman vuotuinen kohokohta, ja sen pääteeksi rellestyspäivä nimeltä Mustan Pitsin yö. Henkilökohtaisesti rakastan Mustan Pitsin Yötä, ja Pitsi viikkoa itsessään, sillä se on miltei ainut hetki jolloin Raumalaiset saadaan ulos koloistaan iästä riippumatta. Uskokaa tai älkää, myös minä pistin nenäni ulos ulko-ovesta. Minun perjantai päiväni siis alkoi kirjastossa istuskellen, jonka jälkeen tapasin iidan kaupungissa, joka oli täyttynyt jo kojuissa asioivilla ihmisillä. Pian seuraamme liittyi Pullea Ja Liina, ja näimme niin paljon tuttuja ettemme päässeet päässeet liikkumaan paria metriä kauemmaksi ennenkuin seuraavat ihmiset jo hyökkäsivät. Tulihan siinä nähtyä ihania riparilaisiamme, ystäviä, hyvänpäivän tuttuja ja saippuakuplilla silmään puhaltamiani vihaisia tyyppejä. Ihan valehtelematta voin sanoa että rakastan tätä joka vuotista perinnettä. Iltamme päättyi siihen kun miltei juoksimme kello 1.30 bussiin Pullean kanssa, ja jätimme Liinan, Nikken ja Iidan selviämään yksin koteihinsa. Tulihan siinä mahtavat 4 tunnin yö unet, sillä Pullealla menee helposti yli 2 tuntia aamulla itsensä laittamiseen.
Ne maikoisat 4 tunnin yöunet tulivat tarpeen, kun jo aamulla olimme aikataulusta jäljessä nimeltä mainitsemattoman hienohelman vuoksi. kuitenkin pääsimme juuri ja juuri ajoissa kirkolle, ja minä kilttinä isosena autoin pikkusiamme (kyllä, he ovat edelleen minua puolta pidempiä mutta hyst) pukemaan heidän albojaan päälle. Onneksi kirkko oli lyhyt, vain tunnin mittainen, toisinkuin vuosi sitten omassa konfirmaatiossani. Oli kolehti, ehtoollinen, laulamista, puhe ja todistusten jako. Valehtelisin jos väittäisin, ettei siinä yksi pieni kyynnel päässyt, kun viimeiset ihanat tulivat kohdalleni halattavaksi. ja valehtelen kun sanon etten ollut ainoa, koska se oli noloa. No ehkei kukaan muista kuin riparilaisista huomannut.
Kirkon jälkeen suuntasimme ohjaajien ja isosten kanssa McDonaldsiin. Tuplamaku pirtelö. Nam. Herkuttelun jälkeen lähdimme mini bussilla kohti kolmeatoista riparilaistamme jotka olivat pyytäneet meitä laulamaan luokseen. Minä, 7 muuta ihmistä, laulukirja ja ilmastoimaton mini bussi. ei hyvä yhdistelmä yli 6 tuntia kestävälle automatkalle. ehkei siitä sen enempää. Kun vihdoin pääsimme viimeisen riparilaisen luo, olimme kaikki rätti väsyneitä. Olin selvinnyt koko matkan ilman sen suurempia itkutkohtauksia, vaikka läheltä piti monen halauksen kohdalla. Olin aika ylpeä itsestäni. kuitenkin, viimeinen koti, viimeinen laulu, viimeinen ihana pikkuisemme. tottakai tämä yliherkkä nolo isonen päätti alkaa itkemään. Kiitti tästä Eepe. No mähän oon tottunut olemaan nolo julkisilla paikoilla.
Haluun näin lopuksi jälleen kiittää meijän ihania pikkusia, ja käskeä heitä pitämään yhteyttä. Laululeirille kannattaa ilmottautua, bileet täytyy järjestää ja teidän täytyy ehdottomastijoka kerta kun näätte mut tulla moikkaamaan tai edes vilkuttaa! ootte ihania Xx
"I’m pretty sure when we fall in love, we don’t realize it. We
just like that person, and eventually we start defending them, and
get jealous if they talk to another person. We always want to be with
them because they make our crappy lives worth living for a few hours
a day. They take our pain away; make us laugh, make us mad, make us
sad, embarrassed. But no matter what they make us feel, we keep
coming back for more. That’s just how love is"
